Vuoden Rescue 2008 -kilpailu
29.8.2008
VUODEN RESCUE 2008 -KILPAILU
Vuoden Rescue -kilpailu järjestetään nyt toista kertaa. Kilpailuun voi osallistua kertomuksella, jonka pääosassa on Rekku Rescuen kautta vuosien saatossa kodin saanut kissa, koira tai muu eläin. Lähetä kertomus eläimen vaiheista uudessa paikassa. Tarina saa olla iloinen tai surullinen ja sisältää kaikkia niitä tunteita ja tapahtumia, onnistumisia ja hankaluuksia mitä eläimen kotiutuminen ja sen kanssa eläminen on tuonut tullessaan. Tarinoille ei ole asetettu pituusvaatimuksia.
Vastausaikaa on 30.9.2008 asti. Lähetä kertomuksesi ja kuva/kuvia eläimesta osoitteeseen vuodenrescue@gmail.com
Kertomuksista valitaan Vuoden Rescue 2008. Kertomus julkaistaan Rekku Rescuen kalenterissa sekä yhdistyksen nettisivuilla. Palkintojakin on luvassa!
Vuoden Rescue 2007 -kilpailun tarinoihin voit tutustua täällä.
*********************************
VUODEN RESCUE 2008 TULOKSET
Kilpailuun osallistui 3 kertomusta: 2 koiratarinaa ja 1 kissakertomus. Vuoden Rescue 2008 -tittelin voittaja on Poirot-koira.
Tässä kertomukset:
**********
KOIRAT:
**********
1) POIROT 
Poirot - Verta, hikeä ja tuhnuja
Poirot/Einari/Töppis/Tuhnu (ent. Bruce) valloitti sydämeni lisäksi myös sohvani maaliskuussa 2008. Herran ikä on neljän vuoden kieppeillä.
Töppöjalkainen hurmuri matkusti laivalla Suomeen kuin vanha tekijä, olenkin aivan varma Poirotin olleen aiemmin kotikoira. Sielujen sympatia varmistui juurikin tuolla laivareissulla, kun havahduin torkuilta alapunkasta ja huomasin Poirotin kömpineen viereeni nukkumaan.
Taloutemme toisen rescuekoiran, Ruskan, Poirot hyväksyi muitta mutkitta. Leikkikaveri, jee! Pitihän sitä tietty vähän koittaa nylkytellä ja muutenkin varmistaa kaapin paikka, mutta kaikki tämä tapahtui leikin varjolla. Myös kissani Poirot hyväksyi, joskin uusin tulokas aiheutti aluksi harmaita karvoja jahtaamalla toistuvasti Poirotin alati heiluvaa häntää.
Hikeä;
Autossa matkustaminen on Poirotista sangen mukavaa - jopa niin mukavaa, että lenkillä
saan pitää hihnasta kaksin käsin kiinni jos ohitetaan auto, missä on ovi auki. Autossa istuminen on vaan niin nastaa!
Muuten Poirotin kanssa lenkkeily onkin helppoa. Herran n.55cm säkä ja n.26kg:n elopaino on helposti hallittavissani. Metsässä poikaa voin pitää jopa vapaana, kunhan tarkkailen ettei ketään koiranulkoiluttajia tule lenkkipolulla vastaan. Töppöjalka pysyttelee lähelläni ja käy aina välillä muutenkin vieressä tarkistamassa, josko taskusta heruisi ylimääräinen koulutusnami.
Isot koirat - etenkin urokset - ovat Poirotin mielestä sietämättömiä, ja niille rähistään jos mokomat uskaltautuvat liian lähelle. Mieluiten poika kuitenkin toiset koirat kiertää kaukaa.
Verta;
Ei elo pelkkää koirannappuloiden päällä tanssia ole. Mutta siitä voi syyttää vain meitä kaksijalkaisia ja meidän suuria olettamuksia omasta vaikutusvallastamme. Poirot oli ollut minulla viikon, kun vanhempani kutsuivat meidät mökille pääsiäisen viettoon. Vanhemmillani on nuori, suuri sakumix-uros. Epäröin Poirotin mukaan ottamista, mutta äitini oli varma että koirat sopeutuisivat toisiinsa. Näin ei käynyt, vaan koirat ottivat yhteen ja lujaa. Äitini, joka oli sitonut oman koiran vyötäisilleen hihnalla, laittoi kätensä koirien väliin koittaen vapauttaa itsensä koirastaan. Tämä oli virhe, sillä Poirot ei
erottanut kättä koirasta, vaan puri äitiäni sen verran lujaa, että käsi piti viedä tikattavaksi. Tämän seurauksena Poirot sai äitini silmissä ongelmakoiran leiman ja minua koitettiin painostaa koirasta luopumiseen. Olisi kuulema minulle liian vaikea käsiteltävä.
Vaan vielä mitä! Poirotin vuoksi, uskalsin sanoa vastaan ja pitää puoliamme. Eihän minulla ollut ongelmaa Poirotin kanssa, vaan äidilläni. Olin sanonut ettei koirat tulisi toimeen keskenään, mutta minua ei uskottu. Koirat yrittivät ottaa yhteen muutamankin kerran, mutta Poirot ei kertaakaan edes koittanut purra minua, vaan antoi minun viedä hänet tilanteesta pois.
Tuo koira siis opetti minulle jo viikon tuntemisen jälkeen enemmän kuin moni ihminen vuosissa.
Tuhnuja;
Ruoka on hyvää eikä sitä ole koskaan liikaa! Poirot se ei turhia nirsoile, ruoka maistuu aina ja kaikkialla. Niin jännää paikkaa tai tilannetta ei olekaan, etteikö pala nakkia olisi mielenkiintoisempi. Kaikki ruoka ei kuitenkaan pikkuiselle maastomakkaralleni sovi. "Äänetön, mutta tappava" hajuvana alkoi pian kotiutumisen jälkeen seurata Poirotia, joten nappuloita jouduttiin vaihtamaan pariinkin otteeseen. Tosimies itse ei hajusta häiriintynyt, häntä vain heilui entistä ahkerammin hoitaen tuuletuksen lähietäisyydeltä. Kaasumyrkytys ei kuitenkaan ole koskaan hyväksi koiralle, saatika sitten yhteiselollemme, joten Poirotin ruuat valitaan hajutuotosten mukaan.
Summa summarum;
Poirot on kaikkea eikä mitään mitä toiselta koiralta odotin. Haaveilin isosta, mustanharmaasta ja susimaisesta uroksesta, joka ylväänä kävelisi rinnallani saaden epämääräiset hiipparit kiertämään hieman kauempaa. Sen sijaan otin pienen, jokaista vastaantulijaa naurattavan töppöjalan, joka on yhtä pelottava kuin käytetty villasukka. Siinä missä toisilla on bikinien aiheuttamat rusketusrajat, minulla on vasemmassa reidessäni Poirotin mallinen rusketusraja. Töppis on meinaan semmoinen perskärpänen, että jos koneella istuessani erehdyn epähuomiossa poitsua rapsuttamaan, jumittaa se
vieressäni vaikka maailman tappiin. Eipä sillä, istuessaan Poirtin pää on sopivassa korkeudessa toimikseen käsinojana.
Vaikka Poirot tykkää miellyttää, on sillä omat dominoivat piirteensä, joista joudumme aina toisinaan käymään neuvotteluja. Lenkille lähdöt saa pojan sekoamaan innosta, pää vaan kolisee ja istu-käskyt kaikuvat kuuroille korville.
Siltikin, vaikka välillä hermot on tiukassa Töppiksen touhottamisen takia, iltaisin valojen sammuttua tunnen lämpimän karvasäkin käpertyvän syliini ja röhkivän tyytyväisenä, on sydämeni niin täynnä rakkautta, että kyyneleet kihoaa silmiini.
Mitä Poirot tähän kaikkeen tuumaa? "Äiskä koskee/katsoo muhun -> se rakastaa mua -> ihanaa!!"
**********
2) HILU JA JEKKU
Itselleni ei siis ole tullut Rekku Rescuesta koiraa, kissaa tai mitään muutakaan eläintä, mutta sitä kautta olemme kahdelle koiralle kodin etsineet, joissa tässä kerron (: kuvia ei ikäväkyllä ole, Hilu ja Jekku kumpikin olleet teidän nettisivuilla.
Meijän naapurissa asu pari vuotta sitten vanha ukko, jolla oli koiria. Kun Hilun ja Jekun emo Emma sai pentuja, kaverini kanssa saimme ottaa sieltä koiranpennut hoidettaviksimme. Itse ihastuin Jekkuun, siihen, jonka kaverini otti, sitä en muista, mutta se pääsi uuteen kotiin, eikä jäänyt pieneen häkkiin.
Kaikki muut pennut paitsi Jekku ja Hilu saivat uuden kodin. Emo Emma jäi myös häkkiin.
Jekku ja Hilu varttuivat, ja kun korviimme kantautui, että tämä koirien ex-omistaja on ampumassa kaikkia koiria ja kuoppaamassa, hautakin jo valmiina, suru yksinkertaisesti valtasi meidät, ja patistin äitini soittamaan tälle ukolle, että etsisimme koirille uudet kodit. Saimme armoaikaa lokakuun 2005 loppuun.
Keitimme Jekulle, Hilulle ja Emmalle puuroa, seikoitimme oman koiran raksuja joukkoon ja pimeällä taskulampun valossa veimme ruokaa niille, kun vanha omistaja ei niistä huolehtinut. Häkki oli rikki, ja sitä korjailtiin vähän ennen kuin uuden kodin koirat saivat ja Emma lensi koirien taivaaseen. Ennen häkin korjausta koirat juoksivat pihalla vapaana, kumpikin olivat arkoja. Hilu pari kertaa uskaltautui lähelle, Jekku ei varmaan koskaan.
Äiti soitti Rekku Rescueen ja koirat pääsivät sivuille. Pian koirille löytyikin sopiva koti. 2.10 rakas kissani lopetettiin, 8.10 Hilu ja Jekku haettiin. Hilu käveli silloin ensi kerran hihnassa, itsekkin sitä talutin.
Jekulle annettiin rauhoittavia makkaran kanssa, ja nuori koira sai jalkaansa haavan naulasta. Pian koirat olivatkin lähteneet hyvästien kautta uuteen kotiin, toivottavasti uusi, hyvä tulevaisuus silmissä kiiltäen? Ei.
Hilu jäi auton alle, kun neiti oli saanut hetken nauttia paratiisistaan metsästyskoirana. Jekusta tuli agressiivinen, ja minun muistaakseni se lopetettiin sen takia.
Hilu, joka oli sen hetken, kun niitä ruokimme, hoitokoirani, Jekku ja Emma lensivät koirien taivaaseen, toivottavasti olette siellä onnellisia.
**********
KISSAT:
**********
1) IMA
Ima-kissa tuli meille Tallinnasta lokakuussa 2006. Ima oli odottanut Rekku Rescuen sivuilla noin kuukauden kotia. Pitkän mietinnän jälkeen Ima sai meillä uuden nimen "Ima Nalikat Ronja". Nimessä yhdistyy sekä alkuperäinen nimi Ronja että Iman tausta, suomeksi se tarkoittaa jotakuinkin ”Olen kujakissa Ronja”. Vanhaa nimeä emme pitäneet, koska se tuntuu olevan yksi lemmikkien nykyisistä muotinimistä, eikä meidän Ima ole mikään muotioikku muiden joukossa, vaan ihan yksi ainoa laatuaan.
Iman alkuvaiheista emme tarkemmin tiedä, jostakin kadulta se oli poimittu talteen. Tallinnassa Ima oli ollut kotihoidossa, missä kissan rokotukset ja mikrosiru hoidettiin kuntoon. Ima oli tullessaan noin puolivuotias. Paljon Ima ei varsinaisesti ole sittemmin kasvanut, mutta rotevuutta on tullut lisää ja turkkikin näyttää pidemmältä. Nykyään Ima on sopusuhtainen ja kaunis puolipitkäkarvainen kissimirri. Imasta ei oikeastaan irtoa ollenkaan karvoja. Lyhytkarvainen Sähinämme ripottelee villahaiveniaan koko ajan kaikkiin tekstiilipintoihin, Iman pitkiä haituvia ei näy ikinä missään. Imaa ei valikoitu meille kauniin turkkinsa takia, emmekä todellakaan etsineet pitkäkarvaista kissaa. Olemme huomanneet, että ainakaan kissan pitkistä takamuskarvoista ei ole mitään iloa...
Syy, miksi Ima meille muutti, johtui siitä, että halusimme antaa kodin kodittomalle ja toivoimme myös kissallemme Sähinälle kaveria. Ihmisseura kun ei kissakaveria voi mitenkään kokonaan korvata. Kaksi vuotta ennen Iman tuloa meille oli muuttanut Duzi-koira. Sähinä oli ollut nuoruudessaan hyvä kaveri yhden pikkukoiran kanssa, mutta Duzista ei ollut tullut Sähinälle mitään sydänystävää. Toivoimme, että uusi kissa olisi rohkeampi ja sietäisi reippaammin kissoista kiinnostunutta koiraa, jotta Sähinäkin saisi olla enemmän rauhassa. Duzi oli Sähinän makuun ilmeisesti liian suuri ja aivan liian höselö. Kissoja Sähinä oli elämässään nähnyt muutamia, mutta oli lähinnä osoittanut niitä kohtaan epäsosiaalisia elkeitä. Niinpä Sähinän sen hetkistä kissansietokykyä testattiin ennen kuin Ima meille tuli. Testi meni läpi, eikä Sähinä saanut raivaria.
Jotta uusi kissa ei siis saisi sätkyä perässä juoksevasta koirasta, päätimme etsiä koiriin tottunutta kissaa. Tiedustelimme asiaa monestakin suomalaisesta löytöeläintalosta ennen kuin saimme Rekku Rescuesta vinkin Imasta, jonka hoitopaikassa oli koira ja jonka sisko oli sopeutunut koiraperheeseen hyvin. Niinpä Ima matkusti Tallinnasta laivalla Helsinkiin ja sieltä edelleen junalla ja autolla kotiin Turkuun. Heti astuttuaan ulos kuljetuslaatikosta Ima alkoi kehrätä ja puskea. Sähinään Ima suhtautui kiinnostuneesti, eikä ihme, koska olemme myöhemmin todenneet, että Ima jos joku on hyvin kissoihin sosiaalistunut ja tuntee niiden elekielen hyvin. Koiralle Ima hieman köyristeli selkäänsä, mutta se oli vain hetkittäistä alkukankeutta. Sähinä ei ole koskaan halunnut olla Imalle maailman paras kaveri. Voisi ehkä sanoa, että Imalla ja Duzillakin on lämpimämmät välit. Uskon kuitenkin, että Sähinästä toiset kissat on kuitenkin sen verran mielenkiintoisia otuksia, että kissakaverista ol
laan loppujen lopuksi ihan tyytyväisiä. Ima ja hoitokissat ovat Sähinälle varmaankin jonkinlainen elävä televisio. Ruokakupin Ima ja Sähinä voivat jakaa, ja samalla sängylläkin maata, joskus pääsemme pienen hetken verran todistamaan takaa-ajoa, mutta jos Ima liikaa innostuu, Sähinä sähisee sille merkiksi rajojen ylittämisestä. Meillä on kaikilla eläimillä oma kolonsa sängyssä silloin kun eläimet sinne päästetään. Koira nukkuu yleensä minun oikealla puolellani jaloissa, Sähinä nukkuu oikealla puolella kainalossa ja Ima viihtyy jaloissa vasemmalla. Imahan ei ole mikään sylikissa. Se on äärettömän kiltti ja ystävällinen ja kehrää kun sitä silittää, mutta jos silittää liian kauan, niin Ima vaihtaa paikkaa ja alkaa pesemään itseään.
Koiran kanssa Ima on hyvä pataa. Ima kehrää kuuluvasti koiran kirputtaessa Iman niskaa. Usein Ima puskee koiran kuonoa tai vatsaa. Iman ei juuri ikinä näe käyttävän kynsiään yhtään kehenkään. Se ei raavi ihmisiä, eikä läppää koiraa kuonolle, vaikka olisi aihettakin. Meillä majaileville hoitokissoillekin Ima on aina ystävällisyyden perikuva, hoitokoiratkin saavat puskentaa. Koska Sähinä-sisko pitää Imaan viileän etäiset välit, Ima kohdistaa hellät tunteensa hoitokissoihin. Heti ensimmäisestä hoitokissasta lähtien Ima on ottanut kaikki äidilliseen huomaansa. Ima pesee kissakavereitaan, halii niitä, paijaa ja painii. Jos hoidettava rimpuilee vapaaksi, Ima tiukentaa otettaan: "Sinä pysyt nyt siinä, annas kun täti vähän hoitaa. Pusi pusi hali hali." Aroille kissoille Ima on ollut aivan loistava sosiaalistaja, monesti korvaamaton apu meille ihmisille. Nuoret kissat matkivat tätä rohkeaa sijaisemoa ja aivan kuin huomaamatta uskaltautuvat tulla ihmisiä lähemmäs. Mitä Ima edellä, sitä pikkukissat perässä.
Ima on ollut nuoresta asti rauhallinen. En tiedä onko mietiskelevä oikea sana kuvaamaan kissaa, mutta Ima näyttää aina tyyneltä ja elämäänsä tyytyväiseltä. Ima harrastaa joogaa, maailman tarkkailua verkotetulta parvekkeelta, ötököiden saalistamista ja nukkumista hassuna karvaisena keränä. Joskus harvoin Ima innostuu vetämään pallo- tai leluhiirirallia ja kun viuhkan ottaa esille, niin Iman sisäinen saalistaja herää sekunnissa henkiin. Joskus vielä koitan opettaa Imalle naksuttimella joitain temppuja kissan mielenvirkistykseksi. Sähinän opetin aikoinaan istumaan ja antamaan tassua. Rauhallisuutensa lisäksi Ima on rohkea, eikä pelkää mitään, paitsi omaa häntäänsä... Pari kertaa pesun jälkeen Ima on saanut hepulin, kun perässä onkin laahustanut epämääräinen musta märkä mörkö. Ulkona valjaissa Ima kulkee ryhti suorassa pörröinen häntä pystyssä kuin kuningatar, eikä pyytele olemassaoloaan anteeksi.
Yksi asia, mitä Ima inhoaa, on matkustaminen. Automatkoilla ensimmäiset parikymmentä kilometriä joudumme kuuntelemaan tuohtuneen Iman karjumista. Ima menee kyllä kuljetuslaatikkoon ihan hyvin, eikä laatikossa olemisessa ole ongelmaa, mutta jotakin siinä auton liikkeessä tai puhaltimen hurinassa on kertakaikkisen väärää. Usein Ima ei auton kyytiin joudu, mutta ensi kerraksi olen päättänyt ostaa Feliway-feromonisuihketta.
Ima ei ole aiheuttanut meille mitään huolia tai murheita. Kirjoittaisin kyllä, jos meillä olisi ollut ongelmia ratkottavana, mutta Ima on vain niin helppo, etten keksi mitään ihmeempää. Joskus Ima tietenkin repii mattoja ja riipii kukkasia, se nyt on kissanomistajan arkipäivää. Ima on aina käyttänyt hiekkalaatikkoa, eikä koskaan pissi ohi. Merkkailun makuunkaan Ima ei koskaan päässyt, koska käytimme kissan eläinlääkärillä steriloitavana. Ima syö reippaasti raksunsa ja on oppinut siskoltaan, että raakaruoka on rakkien ruokaa. Ima on mahtava, suloinen ja rakastettava kissa, ei voi muuta sanoa.
**********