Rekku Rescue ry

[jossu]

Aiheen taustat:
http://www.rekkurescue.com/keskustelu/viewtopic.php?t=2578&postdays=0&postorder=asc&start=0

Päätin uskaltaa aloittaa oman topicin tälle kaikelle tunnemyrskylle jota meillä nyt käydään läpi. Terapiaa mulle ja perheelle ja ehkä joku samanlaista joskus kokeva löytää tukea tästä.

Kello näyttää nyt 20 vaille yksi. Viskin lähdöstä on nyt kulunut 28 tuntia ja 50 minuuttia. Kotona on nukuttu yksi yö ilman Viskiä. Mallan kanssa on käyty ulkona neljän lenkin verran ilman Viskiä. Kerran olen nyt laittanut ruuan vain yhdelle koiralle.

Aamulla herääminen teki kipeää. Autuas puoli minuuttia kun ei muistanut mitä on tapahtunut. Itkuinen aamukahvi, metro aivan tupaten täynnä ja minä siellä nyyhkimässä. Työpaikalla olen lähinnä vain fyysisesti. Huonosti nukuttu yö (olohuoneen lattialla, ei vain osattu siirtää petiä takas sänkyyn vielä) painaa silmäluomia.

Malla on niin hiljainen. Meillä on niin hiljaista. Viski oli kova kommunikoimaan kaikesta. Nyt ei kukaan önise ja vingu. Malla, reipas tyttö, jäi kiltisti kotiin yksin aamulla. Malla, joka ei ole ennen suostunut olemaan hetkeäkään erossa Viskistä. Jos ulos yritti vain toisen kanssa, seurauksena oli valtava huuto ja itku. Ja jos puistossa hukkasi Viskin näkyvistä, tuli paniikki. Nyt se on yksin. Eilinen vielä ehkä meni niin shokissa että oli siksi rauhallinen. Ja väsynyt kun mikä. Miten nyt, kun mennään kotiin ja on nukkunut kunnolla. "Ettekö te vieläkään tuonut mun kaveria takas?". Kovasti ollaan yritetty kehua ja olla iloisia sille mutta tyhmähän se olisi jos se täydestä menisi.

Eilen kirjoitin tuonne toisaalle:

[Rebel]

voimia...aika parantaa haavat.
itse itken pelkästä ajatuksesta, että jonain päivänä koiraani ei enää ole,
se on vasta 4-vuotias.
ja jos nyt jo tuntuu pelkkä ajatus ihan kamalalta,
en tiedä miten tulen selviämään surun yli kun sen aika koittaa.

en oikeastaan osaa sanoa mitään lohduttavaa, tuskin mikään voisikaan auttaa tässä tilanteessa.

[TarjaO]

Jossu ja poppoo

Otan osaa -- voin kuvitella millaista raastavaa surua te juuri nyt joudutte käymään läpi.

Tänä torstaina tulee kuluneeksi 9 viikkoa siitä, kun jouduin tekemään elämäni raskaimman päätöksen ja lopettamaan rakkaan Satchini, kun sen munuaisia ei enää saatu toimimaan vaikka eläinlääkäri ja minä teimme kaiken mahdollisen. Koiruli sairasti vain viikon, ja oli lopussa valmis lähtemään, mutta tämä antaa vain minimaalista lohtua kun rakas on poissa. En uskalla edes arvailla miten hirveää sinulla on, kun kultasi lähti niin nuorena ja niin yllättäen.

Pari ensimmäistä viikkoa meni kuin sumussa. Mikään ei oikein tuntunut miltään, töissä sai nippanappa tehtyä minimihommat, ja välillä oli pakko mennä vessaan itkemään kesken työn. Onneksi on ymmärtäväinen ja eläinrakas pomo...

Kotiin tullessa todellisuus koetti aina iskeä täysillä. Ei kuulunut ovea avatessa Satchin pannan kilinää yläkerrasta niin kuin ennen kun koiruli heräsi päiväunilta sängystäni ja ryntäsi elämänsä ihmistä tervehtimään. Välillä ei voinut tehdä muuta kuin istua lattialla, itkeä, huutaa ja valittaa... Pientä lohtua (tai todellisuudesta pakenemista kun oli pakko) sai siitä että laitoin satoja valokuvia Satchista vuosien varrelta albumiin ja katselin niitä.

Ulkona oli outoa kävellä kun ei ollut enää remmiä kädessä. Mihin kädet pistää? Miten ylipäätään kävellään ilman koiraa??? Kahdeksan ja puoli vuotta on pitkä aika, ei niitä rakkaan kanssa opittuja tapoja noin vain pysty muuttamaan.

Vasta tällä viikolla olen pystynyt lopulta laittamaan pois kaikki Satchin tavarat ja pedit autotalliin. Sen panta on seinällä, ja siinä pysyykin. Joka ilta poltan sille kynttilää sen kuvien edessä pöydällä....oma pieni alttarini rakkaalle.

Tiedän ettei ole sanoja joilla tuntemaasi surua ja tuskaa pystyy kukaan hälventämään juuri nyt. Sanovat että muistot antavat voimia ja aika parantaa...tätä minäkin toivon. Välillä on vain edelleenkin niin vaikeaa. Kun saisi edes kerran vielä halata ja rapsuttaa rakasta koirulia....

Voimia sinulle silti.

Tarja

[HeidiP]

Leevi lähti reilut neljä kuukautta sitten. Muistan vieläkin miten sileät ja pehmeät sen korvat olivat. Miten se osasi nauraa suu ammollaan. Miten se tuli nuolemaan kättä ja käpertyi viereen nukkumaan kun olin kipeä. Näen vieläkin unia, joissa Leevi elää.

Ikävä ei mene ikinä. Joskus iltaisin tulee vieläkin niin suuri suru ja ikävä, että se salpaa hengen.

Mutta jos pitäisi valita, luopuisinko kuudesta yhteisestä vuodesta säästyäkseni tältä ikävältä, en edes harkitsisi. En hetkeäkään.
http://www.kirjaskorpionit.fi/Heidinpalsta.html

Paljon voimia tuleviin päiviin. Ne ovat ne vaikeimmat. Elä ne hetki kerrallaan. Muista hengittää.

[MiraS]

Tuo on kamalaa aikaa Itse jouduin edellissyksynä luopumaan ensimmäisestä omasta koirastani yli 13 yhteisen vuoden jälkeen. Muistan miten silloin vain toivoi ajan kuluvan mahdollisimman nopeasti ja pahimman tuskan ja ahdistuksen helpottavan. Kuluihan se aika, tuskallisen hitaasti kylläkin. Mieluummin olisi ollut vaikka koomassa tiedottomana ne ensimmäiset viikot ja herännyt sitten kun aamulla ensimmäinen ja illalla viimeinen ajatus ei enää olisi se, että mun koira on kuollut.

Mutta ei auta, elettävä se vaan on läpi tuokin jos koirien kanssa tahtoo elämänsä jakaa. Suurinpana lohtuna oli meillä Nera, ei sentään tarvinnut ilman koiraa jäädä(tämän välttämiseksi mulla tuleekin varmasti aina olemaan vähintään kaksi koiraa). Pian otettiin Neralle kaveriksi Sharik ja kyllä tuon pariskunnan leikit väkisinkin toivat hymyn huulille. Onneksi se olo ajan myötä helpottaa, vaikka ei noita edesmenneitä eläimiä varmasti lakkaa ikävöimästä niin kauan kuin itsessä henki pihisee.
_________________

stereoravistus

[Jipzu]

Itse muistan vieläkin ne ensimmäiset viikot Riku-papan nukuttua pois. Miten aamulla automaattisesti nostelin jalkojani Rikun patjan kohdalle, koska en halunnut herättää nukkuvaa pappaa. Miten koneella istuessani näin sivusilmällä tyhjän patjan jääkaapin edessä ja pillahdin itkuun. Miten itku tuli monta kertaa päivässä, koska aina jokin muistutti papasta. Koti tuntui tyhjältä vaikka jäljelle jäi vielä kaksi koiraa. Meillä oli aikaa varautua papan poismenoon, mutta ei siihen silti koskaan voi oikeasti valmistautua. Se iskee vasten kasvoja vasta silloin, kun tulee "tyhjään" kotiin. Mitään muuta en voi, kun toivottaa hurjasti voimia!
_________________

[Virpi]

Mulla tuosta elämäni kamalimmasta päivästä on kulunut jo 3,5 vuotta..mutta ikävä on silti kova. Tiedän, että hiljalleen pitäisi päästää irti mutta mä en vaan voi..enkä halua. Niin kauan kun on ikävä, tiedän muistavani..edes jotain. Pelkään sitä päivää, kun Eetun kuva on mulle se ainoa muisto..

Mulla arkipäivä helpottui Lyydian tulon myötä. Lyydia on mun pelastava enkeli, joka saapui mun elämääni juuri oikealla hetkellä. Mä en halua edes ajatella elämää Lyydian jälkeen.

[jossu]

Jälleen kiitos kaikille meidän muistamisesta ja omien tarinoiden ja muistojen jakamisesta. Itkuhan niitä lukiessa on tullut mutta niin pitääkin tulla. Itkua kun alkaa pidättämään niin sitä saa pidätellä pitkään.

Malla oli eilen jonkin verran pitänyt ääntä, ei kuulemma niin että sitä olisi kukaan voinut tulkita häiritseväksi. Ei ollut tuhonnut mitään myöskään. Oli ollut niin onnessaan kun iiro meni kotiin että oli tohkeissaan pissannut alleen.

Normaaliin tapaan Iiro tuli koiran kanssa mua metrolle vastaan. Karua oli nähdä tuttu näky matkan päästä ja todeta että siellä kohkaa mua kohti vain yksi koira. Viski ei ollut tervehtimässä mua haukkuen. Onneksi sai Mallan tervehdittyä iloisesti ennen kuin tuli parku. Julkisesti itkemisestä alkaa mulla kadota kaikki häpeä, nyt kun metrokin on kesäaikataulujen vuoksi aivan tukossa siellä on turvallista pillittää ja kerätä katseita kun on jonkun olkapää koko ajan lähellä. Pitävät varmasti kahjona.

Lähdettiin Herttoniemeen koirarannalle. Otettiin kahvia termariin ja istuttiin auringossa. Kun kerran kaiken kipeän muistamista on vaikeaa välttää niin ehkä niitä on parempi yrittää kohdata aktiivisesti. Eli koirarannalle sitten vaan silmät punaisina muistelemaan miten Viski väksytti ohi meneville veneille ja yritti haukata jokaisesta aallosta palan.
Video viime kesältä:


Yritetään myös hoitaa niin että Malla ei olis montaa päivää näkemättä muita koiria. Kun ei ole tottunut yksineloon ja toisaalta että ei myöskään liikaa tottuisikaan. Rannalla uskaltautui leikkimään pienen yorkien kanssa. Hyvä niin. Illalla siitä näki että oli vailla rähjäystuokiota Viskin kanssa. Aktivointipallo oli ainut mitä oli tarjolla.

Aamulla muistin todellisuuden heti herätessäni mutta olin aivan varma että kuulin miten Viski köpöttää makkariin kun kello soi normaalille aamutarkastukselleen. Varmasti kuulin.

Tänään naapuri laittoi meiliä vähän aikaa sitten että Mallasta ei ole kuulunut mitään ääntä. Meidän pieni Selviytyjä.

Kohta pitäisi taas lähteä kotiin. Pillitys on taas taattua mutta kun silmiä on vähän pyyhitty lähdetään taas rannalle. Yritetään saada Malla uimaan oikeasti. Eilen jo kahlasi niin syvälle että uiminen ei ollut kaukana.

Tilasin Viskistä vähän kuvia printteinä. Meillä on jo seinälle iso kuva Peto-vainaasta (mun lapsuudenkodin koira, joka hyvästeltiin äitienpäivänä viime vuonna kunnioitettavassa 18,5 vuoden iässä. Viskin kuva pääsee siis arvokkaaseen seuraan.

Hassua, tajusin että Viskin kuva oli Rekkujen kalenterissa toukokuun kohdalla. Ja kun toukokuun lehti käännettiin pois niin Viskiä ei enää kohta ollutkaan. En tarkoita että olisi mikään enne vaan juuri näissä fiiliksissä kun kaikki vaan tuntuu niin vertauskuvalliselta...

Iiron veljen tyttö (4v) oli saanut myös kuulla että Viski ei tule enää meidän kanssa käymään eikä mökille. Kysyttiin että miten oli ymmärtänyt ja ottanut uutisen. Kuulemma kaikki tytön pehmolelu-jäniksen koirat (joita siis alkoi tälle jänikselle syntyä kun Viski meille muutti) ovat nyt myös kuolleet. Voimme siis viikonloppuna istuttaa mökillä kukkia yhdessä tytön kanssa sekä Viskin muistolle että jäniksen koirien muistolle. Tytön reaktion täytyy olla ehkä maailman herttaisin tapa ottaa osaa meidän suruun. On toki myös hienoa että oli löytänyt tavan käsitellä kuolemaa itselle ymmärrettävällä tavalla.

Surun lisäksi tässä on ehkä tulossa ilon aihettakin pian. Tosin siihen liittyy myös järjetöntä omantunnon tuskaa mukaan. Aikamoista tunteiden vuoristorataa täällä siis. Mutta itse aiheesta myöhemmin lisää kun on jotakin varmaa (ja ei, en ole raskaana).

Kiitos taas Sinulle joka jaksoit käydä lukemassa. Suosittelen tätä terapiamuotoa kaikille.
_________________
koirat.oksaset.com

[Virpi]

*itkettää*

[anzelmi]

No niin itkettää muakin. jossu kirjoittaa niin sanoinkuvaamattoman kauniisti ja koskettavasti Viskistä. Se on ainakin varmaa, että jossun luona ollessaan Viski on saanut elää ihanaa elämää ja saanut parhaan mahdollisen kodin.

Kiitos jossu, että jaat tuntemuksesi meidän kanssa. Ihan varmasti siitä on apua ja lohtua monelle muullekin. Paljon voimia koko teidän porukalle.

[Maril]

Halaus sulle Jossu ja paljon rakkautta sinnepäin. Mullakin viime kesänä ensimmäinen varjukoirani Verna poistui, oli ollut mulla reilu 4 vuotta, hain sen 2002 kesän alussa. Samalla meni myös toinen vanhukseni vanha varju- koira Ossi, joka ehti olla 1,5 vuotta. Itse ainakin olen lohduttanut itseäni ajatellen, että toisen kuolema on toiselle mahdollisuus elämään ja omaan kotiiin. jaksamusta.

[soopeli]

Tiedän ne tunteet, mitä käy läpi ja vielä pitkään mielessään , kun menettää rakkaan lemmikkinsä.....Onneksi aika on armollinen ja ajanmyötä suru ja ikävä helpottaa....Jaksamista ! T: soopeli ja koirapojat
_________________
Meidän lauma: Viipurin rescue seropi Miro ja kääpiöpystykorvat Miki ja Jesse, sekä marsut Vilma (Hesy) ja Hilma.
Kummikoirana: Viipurin Malish.
Enkelikoirat: Manu (seropi), Jeri (westie) ja Jekku (kleinspitz)

[jossu]

Vilpittömät kiitokset kommenteista. Ne eivät korjaa tilannetta mutta jakaminen helpottaa taakkaa. Tai niin kuin naapuri tänään hyvin muotoili: Paapattaminen vähentää stressihormonia ja lisää endorfiinituotantoa. Ja on helpompaa paapattaa ihmisille jotka ymmärtävät.

Kotona oli ollut iiroa vastassa Selviytyjä. Malla oli nukkunut päivällä vaatehuoneen lattialla. Tytön mielestä kai turvallinen pesä, kukaan ei pääse yllättämään selän takaa jos vaikka vähän nukahtaisi. Paitsi tietenkin vaatekaappimöröt.
Mitään ei ollut tuhottu. Eilisen rantareissun jäljiltä eteiseen jääneestä repusta oli tainnut etsiä siellä eilen ollutta omaa herkkupalapussiaan mutta löytänyt vain Geisha-levyn. Suklaa ei ole koiralle hyväksi mutta massu on normaali ja koira on normaali. On tainnut Malla katsoa että mammakin syö suklaata suruun, miksei sitten hänkin.

Sitten taas rantaan. Uimiseen asti ei vielä edetty mutta mikäpä kiire tässä on. Kaikessa haikeudessaan mukava parituntinen. Yhteinen suru luo ehkä jopa yhteistä iloa tiukempaa yhteenkuuluvuutta. Meidän tiimi. Yhdessä. Yksi on poissa mutta ei toisaalta kuitenkaan koskaan.

Koirien ”mummot” eli meidän äidit ovat olleet hajalla. Ovat alusta asti tituleeranneet itseään oma-aloitteisesti Viskin ja Mallan isovanhemmiksi. Nyt on mummoilla suru. Se on erilainen suru, suru Viskistä ja sitten siihen päälle vielä suru siitä että meillä on suru.

Viisaita sanoja löytänyt naapuri totesi tänään myös että surun ja ilon asiat kulkevat usein yhdessä. Näin meillä. Muutama tunti sitten varmistui, että perheen tassuluku on pian taas kahdeksan.

Hercules Espanjan koirista on varattu.

Surun ja ilon vuorottelu on siis nyt todella konkreettista, aallot menevät ihan minuuttien sykleillä. Ja siinä välissä mukaan astuu myös huono omatunto. Onko oikein että kun Viski kuoli meidän käsiin maanantaiaamuna niin tiistai-illalla oltiin puhelin korvalla soittelemassa toisesta koirasta? Mieli Herculeksen suhteen ei ole muuttumassa yhtään, meille tulee ja sillä rakas. Enkä pelkää mitä ”ihmiset” asiasta ajattelee. Se, mikä kalvaa on niinkin naiivi ajatus kuin että: Mitä Viski tästä ajattelisi? Onko tämä oikein Viskiä kohtaan? Vähentääkö tämä jotenkin meidän Viskiä kohtaan antamaa arvoa? Tai jopa niinkin pienen lapsen suuhun sopiva lausahdus: Tuleeko Viskille tästä paha mieli? (Johanna, syntynyt 1979…) Näin sitä voi ihminen olla hölömö. Mutta hölömöä tai ei, tunnehan on aina totta, oli se järkevä tai rationaalinen tai ei.

Viski oli Viski. Kuvitelmissa ei ole että olisimme varanneet uuden Viskin. Tai että olisimme varanneet jonkin muovailuvahan josta tulee uusi Viski. Viski oli Viski. Malla on Malla. Ja Hercules on Herkku. Meistä ei ole yhden koiran perheeksi ehkä enää koskaan. Malla ansaitsee uuden ystävän. Olisiko vuoden tai kuukausien odottaminen nostanut jollain tapaa meidän Viskiä kohtaan osoittamaa ja tuntemaa arvostusta? Ei. Se arvostus pursuaa jo nyt. Se pistää rinnassa, kiertää mahassa ja valuu ulos silmänurkista. Avaamme ovet uudelle perheenjäsenelle mutta Viski pysyy matkassa mukana. Pysyyhän?

Herculeksesta iloitsemme ja odotamme kovasti tietoa milloin saamme pojan kotiin. Tämän vuodatuksen tarkoitus mulle on kuitenkin purkaa ajatuksia Viskistä ja menetyksestä. Siispä pysyttelen tässä kohtaa kipupisteessä.

Eilen piti taas miettiä vastausta kysymykseen: Miksi haluatte adoptiokoiran?
Tänään näytin töissä kesäapulaiselle Herculeksen kuvan netistä. En ole vielä hänelle ehtinyt paasaamaan kodittomista eläimistä. Niinpä kysyi kaikessa vilpittömyydessään: Onko tää samaa rotua kuin tämä joka nyt kuoli? Meni pieni hetki ennen kuin osasin vasta kysymykseen. Ei, ei ole, nää on ainutlaatuisia kaikki. Sitten paasasin kodittomista.

Tässä on Viskiä surressa kokenut jotenkin valaistuksenomaisen selkeyden siinä miksi me halutaan adoptiokoira edelleen ja miksi me haluttiin adoptiokoira alun perin. Rescuekoiran kotiintuloa valmistellessa ei voi lukea rotumääritelmiä ja tutustua tyypillisiin luonteenpiirteisiin tai muihin ominaisuuksiin. Kun rescuekoiran menettää, ei näe lenkillä saman näköistä koiraa, ei ehkä koskaan yhtään lähellekään saman näköistä. Rescuekoiran menettämisen jälkeen ei voi etsiä rescuekoira”rodun” pentua ja uskoa että sillä on samoja rodulle ominaisia piirteitä kuin menetetyllä rescuella. Ja en hae tässä mitään kähinää rotukoirat vs. sekarotuiset –asetelmissa. Rotukoirat ovat yhtä lailla omia persooniaan ja ainutlaatuisia. Ehkä kuitenkin joku nappaa ajatuksesta kiinni ja ymmärtää mitä tarkoitan.

Se että rescue on Yksilö (isolla Y:llä) on rescuekoiran omistajan ehkä suurin onni ja suurin ikävyys. Viski tuli meille sellaisena kuin oli. Yksilönä. Kaikki ennakkoideat siitä millaista koiraperheen elämä on piti heittää pois. Sitten kaikki olikin hyvin. Se hidas tutustuminen, miten ihan oikeasti vielä viime viikollakin opittiin tuntemaan Viskiä paremmin. Ja ne pienet askeleet eteenpäin niissä vaikeammissa asioissa. Mitä kaikkea ainutlaatuista mahtuu vajaaseen kahteen vuoteen! Yksilö. Yhdessä elämisen opettelu. Opettelu ihmiselle ja koiralle.

Ja sitten kun niitä pieniä askelia ja tutustumista on jatkunut vajaa kaksi vuotta. Sitten matka loppuu. Kesken? Kesken. Eilen taas puhuttiin siitä miten kaiken piti olla niin hyvin. Perhettä koetelleet muut surut alkoivat olla voiton puolella, Viski oli ollut ensimmäistä kertaa mökillä vapaana ja pysynyt meidän luona, Viskin naaman kutiamiset olivat loppuneet, laskettiin päiviä kesäloman alkuun… Oltiin hehkutettu miten tästä tulee mahtava kesä koko porukalle. Matka loppui kesken. Kun me saatiin Viski, se oli upea. Pikkuhiljaa siitä tuli meille timanttia. Ja vaikka siinä on jo jalokiveä kerrakseen, tekee kipeää ajatella miten hienoksi se timantti olisi vielä voinut hioutua meille. Ja Viskille itselleen. Ne ilon ilmeet kun se oppi. Ja meidän ilmeet kun itse opittiin. Kun vaan matkaa olisi vielä riittänyt. Niitä ilmeitä olisi riittänyt.

Suokoon elämä Yksilöitä meille kaikille. Hyvässä ja pahassa.

(kiitos taas Sinulle joka pääsit tälle riville asti. lisää tulee kyllä. tämä on hyvä tapa mulle. nyt herätän iiron sohvalta ja kerron että se futismatsi loppui jo ja lähdetään mallan kanssa ulos)
_________________
koirat.oksaset.com

[soopeli]

Niinhän se sanonta kuuluu, että paras lääke suruun on ottaa uusi koira ja tosi hienoa kuulla, että teille on tulossa tuo ihana komistus !!
Jokainen koira on oma yksilönsä, eikä kukaan koira voi korvaa toista, vaan uusi koira on taas se ihan omanlaisensa persoona....
On hienoa kuulla, että teillä on myös suuren surun keskellä myös nyt iloa ja se auttaa jaksamaan paremmin, kun odotatte uutta perheenjäsentä saapuvaksi kotiin. T: Soopeli
_________________
Meidän lauma: Viipurin rescue seropi Miro ja kääpiöpystykorvat Miki ja Jesse, sekä marsut Vilma (Hesy) ja Hilma.
Kummikoirana: Viipurin Malish.
Enkelikoirat: Manu (seropi), Jeri (westie) ja Jekku (kleinspitz)

[elli v]

Voi ei. Voin kuvitella, että alkuaika, varsinkin kun koira lähtee noin yhtäkkisesti, on kaaosta mielessä. Me kaikki toivomme sinulle ihan hirveästi voimia.

Mun poikaystävä aina sanoo, kun on ihan älyttömän paha olo, että yritä ajatella kahden viikon päähän. Niinkin pitkän ajan päästä on vielä elossa, ja silloin voi olla jo vähän helpompi olla. Joskus se on auttanut, toisinaan ei. Koeta jaksaa, onneksi et ole yksin, etkä ihan ilman koiraa, hiirenhiljaisessa kodissa, ilman hihnaa kädessä ja karvaisia tassuja. Kyllä sinä selviät.

T: Elli, 1979 syntynyt, ja ihan yhtä lapsi ja eksyksissä vieläkin silloin kun maailma kaatuu päälle, kaikki me ollaan.